Pitkärannan kuparisulatto,
lasitehdas ja sulfaattitehdas,
jonka tuotteesta valmistettiin punamultamaalia.
|
Pitkäranta sijaitsee
lähellä Laatokan koilliskulmausta ja siellä toimi lyhyen aikaa Suomen suurin
lasipulloja valmistanut tehdas. Tehtaan tuotteet eivät ole nykyään kovinkaan
tunnettuja. Joillekin Pitkärannan lasitehtaan nimi on tuttu Beda
Stjernschantzin maalauksesta. Kerran löytyi vanhan tavaran kaupasta oheinen
kahdesta valokuvasta tehty panoraama Pitkärannan teollisuusalueesta ja
uteliaisuus heräsi.
Nykyisen (Länsi-)Suomen
alue kuului Ruotsin valtakuntaan vuoteen 1809, jolloin maamme liitettiin
Venäjään. Laatokan-Karjalan Ruotsi oli menettänyt Venäjälle jo 1719.
Kaivostoimintaa jossain
muodossa on Pitkärannassa ollut ilmeisesti jo 1700-luvulta alkaen, mutta
ensimmäiset valtauskirjat myönnettiin 1814. Alueelta kaivettiin pääasiassa
kuparia, tinaa, rautaa ja hopeaa. Sinkkimalmia ei hyödynnetty.
Kaivostoiminnan
sivutuotteena syntyi glaubersuolaa, jota ei kannattanut kuljettaa alueelta pois
kuljetuskustannusten vuoksi. Kaivostoimintaa harjoittavan Pitkäranta Koppar-
och Tennverk –yrityksen alueelta löytyi sopivaa hiekkaa ja kalkkia, joten
päädyttiin valmistamaan lasia, jossa soodan asemasta hyödynnettiin
glaubersuolaa, vaikka tämä vaatii korkeamman lämpötilan. Alueen metsissä riitti
puuvarantoja ja sahaustoiminnasta jäi sivutuotteena polttoainetta.
Raaka-aineiden saatavuuden
lisäksi tärkeä tekijä oli se, että Suomen suurruhtinaskunnasta sai vielä
lasipulloja Venäjälle ilman tullimaksua. Merkittävää oli myös se, että
tuotteiden kuljetus Pietariin onnistui edullisesti vesireittiä pitkin.
Pietarista pulloja toimitettiin eri puolille Venäjää.
Teollisuusyrityksen omisti
pietarilainen pankkiiriliike Meyer & Co, jonka omistivat englantilainen
kauppaneuvos Edward Meyer, saksalaissyntyinen venäjän kansalainen Henrik Schwartz
ja suomalaisyntyinen Karl Vinberg.
Taulun paspartuuhun on kirjoitettu: Pitkäranta-Kopparverket
in
föregrunden Glasbriket o. fabriken för
Rödmylla bakom
Richard Bergström 1894 –
1906
|
Lasitehdas rakennettiin
kuparisulaton viereen ja rakennustöitä valvoi ruotsalainen Gustaf Gröndal,
josta tuli myös tehtaan johtaja. Lasipullojen tuotanto aloitettiin 1888 yhdellä
uunilla, joka oli pieni kaasulla lämmitettävä ammeuuni. Seuraavana vuonna
valmistui toinen uuni. 1890 valmistui kolmas uusi, joka oli yhtäjaksoisesti
toimiva. Koko tehtaassa oli nyt yhteensä 36 työskentelyaukkoa kolmessa uunissa.
Jokaisen aukon luona työskenteli kaksi puhaltajaa verstakkoineen.
Yhtäjaksoisesti toimivan uunin 22 työaukkoja hyödynnettiin kahdessa vuorossa.
Pitkärannan pullojen laatu
oli hyvä, esimerkiksi Uusi Suometar kertoi syksyllä 1894: ”Pitkärannan putelit
ovat saaneet viime vuosina erinomaisen maineen lujuudestansa ja lasin
puhtauteen nähden. Tästä syystä on lasitehdas saanutkin niin suuria tilauksia,
että neljäs lasiuuni vielä tulee rakennettavaksi, vaikka uunia vanhastaan on jo
kolme. Tulevaksi vuodeksi kuuluu nyt jo olevan tilattuna 8 miljoona pulloa.
Lasin puhaltajista on ollut puute, jonka tähden niitä on pitänytkin hankkia
Ruotsista asti, josta niitä tänä syksynä useampia on tullutkin. Lasiuuneista on
yksi sekä päivällä että yöllä työssä.”
Tuo neljäs uuni valmistui
1895 ja sekin oli yhtäjaksoisesti toimiva suuri ammeuuni, joka työllisti noin
140 lasitehtaalaista. Jäähdytysuuneja tehtaassa oli 64. Isoista uuneista
valmistettiin tummia pulloja tehtaan omasta hiekasta ja kahdesta pienemmästä
värittömiä pulloja, joita varten tuotiin ”Laatokan hiekkaa” Pietarista.
Laajennusvaiheessa Suomesta ei ollut
saatavissa lasipuhaltajia, joten heitä hankittiin Ruotsista ja Venäjältä,
joiden joukossa oli Venäjän saksalaisia. Vuonna 1896 työntekijöitä oli jo 400
ja pulloja valmistui noin 10 miljoonaa kappaletta. Tuotantomäärä oli suurempi
kuin muiden suomalaistehtaiden yhteenlaskettu tuotanto.
Lasitehdas oli perustettu
Pitkärantaan hyödyntämään kaivostoiminnan sivutuotetta, mutta siitä tulikin
teollisuusyhtymän kannattava voima. Kuparin valmistus lopetettiin 1895, mutta
raudan valmistamista jatkettiin.
Viipurin ja Sortavalan
välisen rautatien valmistuttua alettiin pulloja viedä myös näille
paikkakunnille sekä Helsinkiin.
Pitkärannan
teollisuuslaitokset myytiin 1896 osakeyhtiölle, joka otti nimekseen Bergverks
Aktiebolag Ladoga, jonka pääosakkaita olivat aikaisemmista omistajista Schwarz
sekä pieterilaisen St Peterburger Eisen & Drahtwerke`n toimitusjohtaja B.
Herberz. Tarkoituksena oli tehostaa lähialueelta löytyneisiin uusiin
rautaesiintymiin perustuvaa raudanvalmistusta.
Tuohon aikaan myös
Sippolassa, nykyisen Kouvolan alueella, toiminut Saveron lasitehdas vei koko
pullotuotantonsa Venäjälle ja myös Karhulassa venäjänvienti oli merkittävää.
Venäjän lasiteollisuus sai vuonna 1897 suojakseen tasoitustullin, joka
romahdutti viennin Suomesta.
Pitkärannan lasitehtaan
valtavalle tuotannolle ei ollut tarvetta Suomen markkinoilla, varsinkin kun
kuljetuskustannukset olisivat olleet isot. Pitkärannassa valmistetun raudan
pääasiakas Alexandrowskyn teräsvalimo osti Pitkärannan teollisuusyrityksen
osake-enemmistön 1899 ja lasitehtaan toiminta lopetettiin ja pullojen muotin
myytiin Karhulan lasitehtaalle.
Kaivostoiminta ja
malminjalostus jatkuivat, mutta Alexandrowskyn teräsvalimo teki konkurssin
1904. Norjalaisen teollisuusmies C.D. Diesen´in
johtama norjalaisten ja (suomen)ruotsalaisten henkilöiden omistama yhtiö osti Pitkärannan
vanhan sahan ja sen laajat metsäalueet 1914. Diesen Wood Company osti myös Pitkäranta
Bruks Ab:n, joka tuossa vaiheessa oli kaivostoiminnan ja lasitehtaan omistaja. 1916
lasitehdas purettiin ja tiilit käytettiin uuden selluloosatehtaan rakennuksiin.
Teollisuuslaitokset sijaitsivat mantereesta hieman erillään olevalla
Pusunsaarella, vähän samaan tapaan kuin Murano Venetsiassa. Myöhemmin
Pusunsaaren nimi muutettiin Nurmisaareksi. Vuonna
1920 alkoi sahaus Pusunsaaren uudistetussa sahalaitoksessa ja vuotta myöhemmin
aloitti toimintansa myös sulfaattiselluloosatehdas. 1930-luvulla työntekijöitä
oli reilut 3000 ja selluloosan lisäksi tuotettiin sahatavaraa.
30-luvulla
Diesen Wood ajautui Kansallis-Osake-Pankin hallintaan ja 1935 yrityksen nimi
muutettiin Pitkäranta Oy:ksi.
Talvisodan jälkeen Suomi
joutui luovuttamaan alueen Venäjälle, mutta valtasi sen takaisin 1941 ja
menetti sen uudelleen 1944. Teollisuuslaitokset tuhoutuivat sodan aikana. Ne
kuitenkin rakennettiin uudelleen ja Ristiniemi Oy:n nimellä kaivostoiminta
jatkui 1950-luvulle. Sellunvalmistus alkoi uudelleen 1947 ja jatkuu edelleen.
Aloituskuvassa on teksti
”Pitkäranta-Kopparverket in föregrunden
Glasbriket o. fabriken för Rödmylla bakom Richard Bergström 1894 – 1906”. Rödmylla
viittaa punamultaan, jota tehtiin Pitkärannan sulfaatista, mutta Bergstömin
osuudesta Pitkärannan teollisessa toiminnassa ei toistaiseksi ole löytynyt
tietoa. Sellainen tieto löytyi, että Diesen Wood osti Bergströmiltä 1914
Ladoga Trävaru Ab:n omistaman Kotkaniemi-nimisen höyrysahan Salmista. Saha
sijaitsi Lunkulansaaressa, jonne Bergström oli sen perustanut 1907.
Ivan Richard Bergström syntyi 1871 Åmalissa Ruotsissa ja Pitkärannan kaivokselle hän tuli töihin Falunista. Bergström aviotui lunkulansaarelaisen Eini Gottlebenin kanssa Salmissa lähellä Pitkärantaa 1897. Yksi heidän neljästä lapsestaan oli 1908 Salmissa syntynyt Sven Richard Bergström, joka avioitui Ingrid Margareta Taucherin kanssa Helsingissä 1932.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti