Orimattilan Pullomuseon
perustaja Panu Hakama on eilen siunattu haudan lepoon. Oheisen
muistokirjoituksen on laatinut Panun veli Kullervo Hakama ja se on alun perin julkaistu
hänen päätoimittamassaan Orimattilan Sanomissa 15.1. ja julkaistaan nyt lehden luvalla
Lasinkeräilijän Blogissa. Panu oli laajalti tunnettu lasinkeräilijä ja hänen
pullomuseonsa 30-vuotisesta toiminnasta on julkaistu Risto Aallon toimittama
artikkeli Suomalaisen lasin vuosikirjassa 2017.
 |
|
Panu Hakama
pullomuseon hyllyn edustalla vapun
alla 2012. Pullomuseo oli avoinna yhtenä
päivänä
vuodessa: vappuna. Toki museoon pääsi myös
muulloin sopimalla
vierailusta etukäteen.
|
Orimattilan Pullomuseon
perustaja, nuohooja Panu Tapio Hakama on kuollut. Hän kuoli tammikuun 4.
päivänä kotonaan Orimattilassa ALS-tautiin 57 vuoden ikäisenä.
Panu syntyi Orimattilan
kunnansairaalassa samana päivänä 12.4.1961, kun Juri Gagarin kiersi
ensimmäisellä miehitetyllä avaruuslennolla maapallon. Ehkäpä siinä oli alku
sille, että Panu halusi tehdä monet asiat toisin kuin muut. Toisinajattelija
kulki omia teitään ja sai helposti aikaan sanaharkan vastapuolen kanssa, joka
usein oli oikeasti oikeassa, mutta Panu ei periksi antanut, koska oli omasta
mielestään vielä oikeammassa.
Panun elämäntyö oli
pullomuseo, kulttuuriteko, mikä nauttii suurta arvonantoa alan asiantuntijoiden
ja keräilijöiden parissa ulkomaita myöten. Panun pulloja on ollut lainassa mm.
Suomen lasimuseossa Riihimäellä sekä monissa yrityksissä näiden esitellessä
omaa tuotantoaan. Museon täyttäessä 30 vuotta 2017, Panu julkaisi juhlavihkon,
jossa esitteli kokoelman 30 helmeä.
Viime syksynä museossa
vieraillut Värmlannin pullo- ja lasikeräilijäyhdistyksen ryhmä oli haltioissaan
näkemästään, jota ei ollut uskoa todeksi. Niin paljon nähtävää oli
omakotitaloon rakennetussa museossa.
Yhdistyksen sihteeri Björn
Lindkvist kertoi kiitoskirjeessään Panulle vierailun olleen ”tapaus, jonka
muistamme ikämme”.
Lindkvistin kotiseudulla
on ollut mm. lasitehtaita, joiden jäljiltä on metsistä ja kaatopaikoilta
löytynyt suupuhallettuja pulloja ja muuta esineistöä. Kirjeen teksti jatkuu
hyvin panumaisin ajatuksin:
– Hauskinta, mitä tiedän,
on ryömiä vanhaan vinttiin etsimään pulloja. Kun kerran on jäänyt siihen
koukkuun, riittää, että näkee lasinpalan tai pesemättömän pullon, nenässä alkaa
tuntua vanhan vintin tai kellarin haju. Juuri tuon tunteen koin sinun luonasi.
Tunnetta on vaikea kuvailla. Sitä vain yksinkertaisesti tajuaa, kuinka mukavaa
on.
– Onnen tunne, kun löydän
vaikkapa sinetin, on aivan käsittämätön asiaan vihkiytymättömälle.
Panu kirjoitti
ylioppilaaksi Orimattilassa, suoritti asepalveluksen ilmavoimissa, josta tuli
kuvienvalmistajaksi ja valokuvaajaksi Pitäjäsanomiin. Siihen aikaan kuvattiin
filmille, joista valmistettiin lehteen tulleet kuvat. Lehtityötä seurasi jonkin
aikaa työ Varpion puutarhassa ja sitten opiskelu nuohoojan ammattiin.
Nokikolarina Panu Hakama
oli pidetty vieras, joka hoiti hommansa hyvin ja ennenkaikkea siististi.
Tulisijojen edustat eivät jääneet talonväen siivottaviksi. Työt jatkuivat vielä
pitkään senkin jälkeen, kun sairaus oli vienyt liikuntakyvyn toisesta
jalkaterästä. Panu tuumasi vain, että kyllä hän pärjää, onhan toinen jalka ja
molemmat kädet vielä kunnossa. Katsojalle Panun liikkuminen katolla saattoi
olla loppuaikoina pelottavaa seurattavaa, vaikka huimapää itse nautti siitä,
että pystyi vielä tekemään työtään korkeuksissakin.
Panu säilytti valoisan
luonteensa sairauden loppuun saakka, vaikka tilanne huononi nopeaan tahtiin ja
vähän väliä joku toiminnoista lakkasi. Puheen kadottua mies viestitti
ajatuksiaan kännykällä, kun sormi sentään pelasi.
