Pullomuseon perustaja kulki omia polkujaan

Orimattilan Pullomuseon perustaja Panu Hakama on eilen siunattu haudan lepoon. Oheisen muistokirjoituksen on laatinut Panun veli Kullervo Hakama ja se on alun perin julkaistu hänen päätoimittamassaan Orimattilan Sanomissa 15.1. ja julkaistaan nyt lehden luvalla Lasinkeräilijän Blogissa. Panu oli laajalti tunnettu lasinkeräilijä ja hänen pullomuseonsa 30-vuotisesta toiminnasta on julkaistu Risto Aallon toimittama artikkeli Suomalaisen lasin vuosikirjassa 2017.

 

Panu Hakama pullomuseon hyllyn edustalla vapun

alla 2012. Pullomuseo oli avoinna yhtenä päivänä

vuodessa: vappuna. Toki museoon pääsi myös

muulloin sopimalla vierailusta etukäteen.

 

Orimattilan Pullomuseon perustaja, nuohooja Panu Tapio Hakama on kuollut. Hän kuoli tammikuun 4. päivänä kotonaan Orimattilassa ALS-tautiin 57 vuoden ikäisenä.

Panu syntyi Orimattilan kunnansairaalassa samana päivänä 12.4.1961, kun Juri Gagarin kiersi ensimmäisellä miehitetyllä avaruuslennolla maapallon. Ehkäpä siinä oli alku sille, että Panu halusi tehdä monet asiat toisin kuin muut. Toisinajattelija kulki omia teitään ja sai helposti aikaan sanaharkan vastapuolen kanssa, joka usein oli oikeasti oikeassa, mutta Panu ei periksi antanut, koska oli omasta mielestään vielä oikeammassa.

Panun elämäntyö oli pullomuseo, kulttuuriteko, mikä nauttii suurta arvonantoa alan asiantuntijoiden ja keräilijöiden parissa ulkomaita myöten. Panun pulloja on ollut lainassa mm. Suomen lasimuseossa Riihimäellä sekä monissa yrityksissä näiden esitellessä omaa tuotantoaan. Museon täyttäessä 30 vuotta 2017, Panu julkaisi juhlavihkon, jossa esitteli kokoelman 30 helmeä.

Viime syksynä museossa vieraillut Värmlannin pullo- ja lasikeräilijäyhdistyksen ryhmä oli haltioissaan näkemästään, jota ei ollut uskoa todeksi. Niin paljon nähtävää oli omakotitaloon rakennetussa museossa.

Yhdistyksen sihteeri Björn Lindkvist kertoi kiitoskirjeessään Panulle vierailun olleen ”tapaus, jonka muistamme ikämme”.
Lindkvistin kotiseudulla on ollut mm. lasitehtaita, joiden jäljiltä on metsistä ja kaatopaikoilta löytynyt suupuhallettuja pulloja ja muuta esineistöä. Kirjeen teksti jatkuu hyvin panumaisin ajatuksin:
– Hauskinta, mitä tiedän, on ryömiä vanhaan vinttiin etsimään pulloja. Kun kerran on jäänyt siihen koukkuun, riittää, että näkee lasinpalan tai pesemättömän pullon, nenässä alkaa tuntua vanhan vintin tai kellarin haju. Juuri tuon tunteen koin sinun luonasi. Tunnetta on vaikea kuvailla. Sitä vain yksinkertaisesti tajuaa, kuinka mukavaa on.
– Onnen tunne, kun löydän vaikkapa sinetin, on aivan käsittämätön asiaan vihkiytymättömälle.

 

Panu kirjoitti ylioppilaaksi Orimattilassa, suoritti asepalveluksen ilmavoimissa, josta tuli kuvienvalmistajaksi ja valokuvaajaksi Pitäjäsanomiin. Siihen aikaan kuvattiin filmille, joista valmistettiin lehteen tulleet kuvat. Lehtityötä seurasi jonkin aikaa työ Varpion puutarhassa ja sitten opiskelu nuohoojan ammattiin.

 

Nokikolarina Panu Hakama oli pidetty vieras, joka hoiti hommansa hyvin ja ennenkaikkea siististi. Tulisijojen edustat eivät jääneet talonväen siivottaviksi. Työt jatkuivat vielä pitkään senkin jälkeen, kun sairaus oli vienyt liikuntakyvyn toisesta jalkaterästä. Panu tuumasi vain, että kyllä hän pärjää, onhan toinen jalka ja molemmat kädet vielä kunnossa. Katsojalle Panun liikkuminen katolla saattoi olla loppuaikoina pelottavaa seurattavaa, vaikka huimapää itse nautti siitä, että pystyi vielä tekemään työtään korkeuksissakin.

Panu säilytti valoisan luonteensa sairauden loppuun saakka, vaikka tilanne huononi nopeaan tahtiin ja vähän väliä joku toiminnoista lakkasi. Puheen kadottua mies viestitti ajatuksiaan kännykällä, kun sormi sentään pelasi.