Pitkärannan lasitehdas 1887 – 1899

Pitkärannan kuparisulatto, lasitehdas ja sulfaattitehdas,

jonka tuotteesta valmistettiin punamultamaalia.

 

Pitkäranta sijaitsee lähellä Laatokan koilliskulmausta ja siellä toimi lyhyen aikaa Suomen suurin lasipulloja valmistanut tehdas. Tehtaan tuotteet eivät ole nykyään kovinkaan tunnettuja. Joillekin Pitkärannan lasitehtaan nimi on tuttu Beda Stjernschantzin maalauksesta. Kerran löytyi vanhan tavaran kaupasta oheinen kahdesta valokuvasta tehty panoraama Pitkärannan teollisuusalueesta ja uteliaisuus heräsi.

Nykyisen (Länsi-)Suomen alue kuului Ruotsin valtakuntaan vuoteen 1809, jolloin maamme liitettiin Venäjään. Laatokan-Karjalan Ruotsi oli menettänyt Venäjälle jo 1719.

Kaivostoimintaa jossain muodossa on Pitkärannassa ollut ilmeisesti jo 1700-luvulta alkaen, mutta ensimmäiset valtauskirjat myönnettiin 1814. Alueelta kaivettiin pääasiassa kuparia, tinaa, rautaa ja hopeaa. Sinkkimalmia ei hyödynnetty.

Kaivostoiminnan sivutuotteena syntyi glaubersuolaa, jota ei kannattanut kuljettaa alueelta pois kuljetuskustannusten vuoksi. Kaivostoimintaa harjoittavan Pitkäranta Koppar- och Tennverk –yrityksen alueelta löytyi sopivaa hiekkaa ja kalkkia, joten päädyttiin valmistamaan lasia, jossa soodan asemasta hyödynnettiin glaubersuolaa, vaikka tämä vaatii korkeamman lämpötilan. Alueen metsissä riitti puuvarantoja ja sahaustoiminnasta jäi sivutuotteena polttoainetta.

Raaka-aineiden saatavuuden lisäksi tärkeä tekijä oli se, että Suomen suurruhtinaskunnasta sai vielä lasipulloja Venäjälle ilman tullimaksua. Merkittävää oli myös se, että tuotteiden kuljetus Pietariin onnistui edullisesti vesireittiä pitkin. Pietarista pulloja toimitettiin eri puolille Venäjää.

Teollisuusyrityksen omisti pietarilainen pankkiiriliike Meyer & Co, jonka omistivat englantilainen kauppaneuvos Edward Meyer, saksalaissyntyinen venäjän kansalainen Henrik Schwartz ja suomalaisyntyinen Karl Vinberg.

Taulun paspartuuhun on kirjoitettu: Pitkäranta-Kopparverket

in föregrunden   Glasbriket o. fabriken för Rödmylla bakom  

Richard Bergström 1894 – 1906

 

Lasitehdas rakennettiin kuparisulaton viereen ja rakennustöitä valvoi ruotsalainen Gustaf Gröndal, josta tuli myös tehtaan johtaja. Lasipullojen tuotanto aloitettiin 1888 yhdellä uunilla, joka oli pieni kaasulla lämmitettävä ammeuuni. Seuraavana vuonna valmistui toinen uuni. 1890 valmistui kolmas uusi, joka oli yhtäjaksoisesti toimiva. Koko tehtaassa oli nyt yhteensä 36 työskentelyaukkoa kolmessa uunissa. Jokaisen aukon luona työskenteli kaksi puhaltajaa verstakkoineen. Yhtäjaksoisesti toimivan uunin 22 työaukkoja hyödynnettiin kahdessa vuorossa.

Pitkärannan pullojen laatu oli hyvä, esimerkiksi Uusi Suometar kertoi syksyllä 1894: ”Pitkärannan putelit ovat saaneet viime vuosina erinomaisen maineen lujuudestansa ja lasin puhtauteen nähden. Tästä syystä on lasitehdas saanutkin niin suuria tilauksia, että neljäs lasiuuni vielä tulee rakennettavaksi, vaikka uunia vanhastaan on jo kolme. Tulevaksi vuodeksi kuuluu nyt jo olevan tilattuna 8 miljoona pulloa. Lasin puhaltajista on ollut puute, jonka tähden niitä on pitänytkin hankkia Ruotsista asti, josta niitä tänä syksynä useampia on tullutkin. Lasiuuneista on yksi sekä päivällä että yöllä työssä.”

Beda Stjernschantzin maalaus Pitkärannan lasitehtaan

lasinpuhaltajista oli kesällä 2014 lainassa Amos

Anderssonin taidemuseossa Helsingissä, mutta on

palautunut takaisin kotimuseoonsa Kokkolaan. Taiteilijan

laajan näyttelyn yhteydessä tästä taulusta oli juttu myös

tässä blogissa:

http://lasinkerailijanblogi.blogspot.fi/2014/07/beda-stjernschantzin-lasinpuhaltajat.html

Tauluhan on tuttu myös Suomen lasimuseossa käyneille,

kun sen kuva on museon alakerrassa selittävien tekstien

kera.

Tuo neljäs uuni valmistui 1895 ja sekin oli yhtäjaksoisesti toimiva suuri ammeuuni, joka työllisti noin 140 lasitehtaalaista. Jäähdytysuuneja tehtaassa oli 64. Isoista uuneista valmistettiin tummia pulloja tehtaan omasta hiekasta ja kahdesta pienemmästä värittömiä pulloja, joita varten tuotiin ”Laatokan hiekkaa” Pietarista.

Laajennusvaiheessa Suomesta ei ollut saatavissa lasipuhaltajia, joten heitä hankittiin Ruotsista ja Venäjältä, joiden joukossa oli Venäjän saksalaisia. Vuonna 1896 työntekijöitä oli jo 400 ja pulloja valmistui noin 10 miljoonaa kappaletta. Tuotantomäärä oli suurempi kuin muiden suomalaistehtaiden yhteenlaskettu tuotanto.

Lasitehdas oli perustettu Pitkärantaan hyödyntämään kaivostoiminnan sivutuotetta, mutta siitä tulikin teollisuusyhtymän kannattava voima. Kuparin valmistus lopetettiin 1895, mutta raudan valmistamista jatkettiin.

Viipurin ja Sortavalan välisen rautatien valmistuttua alettiin pulloja viedä myös näille paikkakunnille sekä Helsinkiin.

Pitkärannan teollisuuslaitokset myytiin 1896 osakeyhtiölle, joka otti nimekseen Bergverks Aktiebolag Ladoga, jonka pääosakkaita olivat aikaisemmista omistajista Schwarz sekä pieterilaisen St Peterburger Eisen & Drahtwerke`n toimitusjohtaja B. Herberz. Tarkoituksena oli tehostaa lähialueelta löytyneisiin uusiin rautaesiintymiin perustuvaa raudanvalmistusta.

Tuohon aikaan myös Sippolassa, nykyisen Kouvolan alueella, toiminut Saveron lasitehdas vei koko pullotuotantonsa Venäjälle ja myös Karhulassa venäjänvienti oli merkittävää. Venäjän lasiteollisuus sai vuonna 1897 suojakseen tasoitustullin, joka romahdutti viennin Suomesta.

Pitkärannan lasitehtaan valtavalle tuotannolle ei ollut tarvetta Suomen markkinoilla, varsinkin kun kuljetuskustannukset olisivat olleet isot. Pitkärannassa valmistetun raudan pääasiakas Alexandrowskyn teräsvalimo osti Pitkärannan teollisuusyrityksen osake-enemmistön 1899 ja lasitehtaan toiminta lopetettiin ja pullojen muotin myytiin Karhulan lasitehtaalle.

Kaivostoiminta ja malminjalostus jatkuivat, mutta Alexandrowskyn teräsvalimo teki konkurssin 1904. Norjalaisen teollisuusmies C.D. Diesen´in johtama norjalaisten ja (suomen)ruotsalaisten henkilöiden omistama yhtiö osti Pitkärannan vanhan sahan ja sen laajat metsäalueet 1914. Diesen Wood Company osti myös Pitkäranta Bruks Ab:n, joka tuossa vaiheessa oli kaivostoiminnan ja lasitehtaan omistaja. 1916 lasitehdas purettiin ja tiilit käytettiin uuden selluloosatehtaan rakennuksiin. Teollisuuslaitokset sijaitsivat mantereesta hieman erillään olevalla Pusunsaarella, vähän samaan tapaan kuin Murano Venetsiassa. Myöhemmin Pusunsaaren nimi muutettiin Nurmisaareksi. Vuonna 1920 alkoi sahaus Pusunsaaren uudistetussa sahalaitoksessa ja vuotta myöhemmin aloitti toimintansa myös sulfaattiselluloosatehdas. 1930-luvulla työntekijöitä oli reilut 3000 ja selluloosan lisäksi tuotettiin sahatavaraa.

30-luvulla Diesen Wood ajautui Kansallis-Osake-Pankin hallintaan ja 1935 yrityksen nimi muutettiin Pitkäranta Oy:ksi.

Talvisodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan alueen Venäjälle, mutta valtasi sen takaisin 1941 ja menetti sen uudelleen 1944. Teollisuuslaitokset tuhoutuivat sodan aikana. Ne kuitenkin rakennettiin uudelleen ja Ristiniemi Oy:n nimellä kaivostoiminta jatkui 1950-luvulle. Sellunvalmistus alkoi uudelleen 1947 ja jatkuu edelleen.

Aloituskuvassa on teksti ”Pitkäranta-Kopparverket in föregrunden   Glasbriket o. fabriken för Rödmylla bakom   Richard Bergström 1894 – 1906”. Rödmylla viittaa punamultaan, jota tehtiin Pitkärannan sulfaatista, mutta Bergstömin osuudesta Pitkärannan teollisessa toiminnassa ei toistaiseksi ole löytynyt tietoa. Sellainen tieto löytyi, että Diesen Wood osti Bergströmiltä 1914 Ladoga Trävaru Ab:n omistaman Kotkaniemi-nimisen höyrysahan Salmista. Saha sijaitsi Lunkulansaaressa, jonne Bergström oli sen perustanut 1907.

 
Ivan Richard Bergström syntyi 1871 Åmalissa Ruotsissa ja Pitkärannan kaivokselle hän tuli töihin Falunista. Bergström aviotui lunkulansaarelaisen Eini Gottlebenin kanssa Salmissa lähellä Pitkärantaa 1897. Yksi heidän neljästä lapsestaan oli 1908 Salmissa syntynyt Sven Richard Bergström, joka avioitui Ingrid Margareta Taucherin kanssa Helsingissä 1932.